Viimeviikko oli muuttoviikko. Samalla remontoitiin vimmatulla tahdilla, että saatiin välttämättömimmät työt tehtyä. Pienet lapset ja remontti ei ole kovin helppo yhtälö, joten useampi yö on tullut valvottua maalatessa. Remonttia kyllä riittää muuton jälkeenkin, mutta helpottavalta tuntuu päästä asettumaan yhteen paikkaan kahden kodin sijasta. Kahden kodin välillä rehaaminen on ollut varmasti lapsillekin rankkaa ja vähän hämmentävää. Joka päivä on tullut useampaan kertaan kysymykset: "Ollaanko tänään uudella vai vanhalla kodilla?", "Ai miksi siellä?". Usein ollan oltu lapsen mielestä väärässä paikassa, oltiin sitten kummassa hyvänsä.
Kävimme viimeviikolla myös tutustumassa uuteen päiväkotiin. Uusi kotimme sijaitsee aivan toisella puolella kaupunkia kuin vanha, joten päiväkodin vaihtaminen oli välttämätöntä. Esikoinen on päivähoidossa 10 päivää kuukaudessa minun äitiysvapaani ajan. Haikealta tuntui, kun hain perjantaina pojan viimeisen kerran vanhasta päiväkodista. Poika on ollut päiväkodissa 1,5-vuotiaasta saakka ja osa hoitajista on tuttuja alusta saakka. Kyllähän siinä itku tuli (äidillä). Uusi hoitopaikka vaikuttaa kuitenkin mukavalta ja onneksi poika on itse innoissaan uudesta päiväkodista. Mikä parasta, se on aivan talomme vieressä!
Olemme yöpyneet uudessa kodissa kesän mittaan useaan otteeseen, joten vanhaan kotiin on otettu jo kesän ajan etäisyyttä. Ehkä siksi viimeinen käynti vanhassa kodissa ei tuntunut niin pahalta kuin alunperin ajattelin. Tuntuu, että olemme kesän aikana kiintyneet jo uuteen, koska olemme viettäneet siellä niin paljon aikaa. Tähän mennessä uusi koti ja uusi alue on ylittänyt odotuksemme. Taloyhtiössä on paljon lapsiperheitä ja lapset leikkivät pihalla yhdessä. Olemme tutustuneet jo moneen naapuriin ja esikoinen on saanut muutaman hyvän kaverinkin jo.
Haikealta tuntuu tietysti vanhasta kodista luopuminen vaikka niin onnellisia ollaankin uudesta. Paljon on kuitenkin tapahtunut isoja ikimuistoisia asioita asumisemme aikana. Tässä kodissa vasta avioituneesta pariskunnasta tuli nelihenkinen perhe. Molemmat lapset on tuotu sairaalasta tähän kotiin. Esikoinen varmasti tulee muistamaan myöhemminkin tämän kodin, mutta tyttö ei. Tytön lapsuusmuistot rakentuvat uudessa kodissa. Nyt alkaa asettuminen uuteen kotiin, joka toivottavasti tarjoaa meille monia uusia ihania muistoja.
Hei hei vanha koti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti